Elämää ja enkeleitä

Eilen tuli kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun synnytin ensimmäisen kerran kaksi pientä poikaa. Valon juhlat olivat viikonloppuna ja eilen laitoin ulkopöydälle palamaan Toivolle syntymäpäiväkynttilän. Päivä sisälsi etupäässä vauvojen hoitoa. Kahden vuoden takaiset tapahtumat tuntuvat kaukaisilta, kun miettii mitä kaikkea sen jälkeen on tapahtunut. Ilta oli kuitenkin raskas, mutta nyt ei ole varaa vaipua synkkyyteen. On jaksettava.

Kotiuduimme koko porukka eilen. On ihanaa olla kotona ja kaikkein ihaninta on, että tällä kertaa kaikki pääsivät lähtemään kotiin. Kun suljin sairaalan oven viime kerralla minulle tuli valtava itku - yksi jäi sairaalaan, pieni Toivomme - tällä kertaa minulle tuli samassa kohtaa itku, siitä onnesta, että me kaikki lähdimme kotiin, mutta myös siitä, että viime kerralla me jäimme siitä onnesta paitsi.

Viimeinen viikko ennen synnytystä oli todella hermoja raastava. Kuljin sairaalan ja kodin väliä. Välillä pienemmällä vauvalla oli ongelmia napanuoravirtausten kanssa, välillä ei ja ongelmat kuitattiin mittausvirheillä. Keskiviikkoiltana pienemmän vauvan syke tipahti sydänkäyrillä kerran, torstai-iltana kahdesti. Torstai aamuna ylilääkäri oli ultrannut ja todennut, että pienempi vauva ei enää kasva juurikaan ja sovimme leikkauksen seuraavalle aamulle rv 35+2. Makasin viimeisen yön kokonaan synnytyssalissa sydänkäyrillä nukkumatta juuri lainkaan ja laskin tunteja päästäänkö Toivon kuolinpäivän ohi. Puolen yön jälkeen huokaisin helpotuksesta siltä osin, että lapset eivät ainakaan syntyneet hänen kuolinpäivänään. Pääsimme aamuun asti ja minut vietiin leikkaussaliin klo 8. Vauvat syntyivät hyvinvoivina ja virkeinä klo 9.13. ja 9.14, painoa heillä oli 2165 g ja 2715 g.

Olen niin onnellinen, että raskaus on ohi ja molemmat pojat terveinä kotona. Valo on ollut upea isoveli. Häntä alkaa hymyilyttämään, kun hän katsoo vauvoja. Minusta isompi vauva on samannäköinen kuin Valo syntyessään ja pienempi muistuttaa Toivoa - hän on vielä vähän sellainen luurankomaisen laiha ja hoikka, kasvot ovat muodoltaan samanlaiset kuin Toivolla syntyessä ja hänellä on paljon ryppyjä. Sanoin hänelle, että voi kulta pieni, äiti on ollut niin stressaantunut koko raskauden, että lapsikin on saanut kohdussa jo ensimmäiset ryppynsä.

Kiitos paljon onnitteluista

Kaksi vuotta sitten oli sunnuntai. Valolla ja Toivolla oli diagnisoitu juuri ennen viikonlopun alkamista ja virka-ajan päättymistä TTTS. Huomisaamuna olisi laseroperaatio, joka oli ainoa toivo pelastaa kumpaakaan lapsista. Viikonloppu tuntui pitkältä kuin nälkävuosi ja muistan pelänneeni, mitä jos leikkaava lääkäri sairastuu eikä pysty tekemään leikkausta. Suomessa kun on vain yksi lääkäri, joka kyseisiä toimenpiteitä tekee.

Tämä päivä on tuntunut miltei yhtä pitkältä kuin tuo kahden vuoden takainen ystävänpäivä. Kävin eilen sovitusti osastolla ultrassa. Ensimmäinen ultraaja oli nuorehko lääkäri, joka ei saanut pienemmältä vauvalta kunnolla mitattua napanuoran virtausta vaan virtaus näytti taas blokkia, kuten viime viikolla. Jäin odottamaan seniorilääkäriä ultraamaan uudestaan ja siinä välissä vauvoilta ajettiin sydänkäyrät. Pienemmmän vauvan sydänkäyrä oli liian monotoninen eikä kone hyväksynyt käyrää. Seniorilääkäri ultrasi minut iltapäivällä. Hän sai molemmille lapsille hyvät virtaukset ja molemmat olivat oikein virkeitä. Vauvoilta ajettiin ultrauksen jälkeen uudelleen sydänkäyrät, jotka oli molemmilla oli oikein hyvät. Pääsin alkuillasta kotiin ja nyt kärvistelen kotona. Huoli on kova, paineensietokyky on lopussa ja hermot on pienillä säikeillä juuri ja juuri kiinni toisissaan.

Huomenna menen sovitulle seurantakäynnille osastolle, jolloin myös sovitaan leikkauspäivä ensi viikoksi. En taida tulla enää huomiselta reissulta kotiin ennen synnytystä. Olen henkisesti liian lopussa.

Keskiviikon kontrolliultrassa pienemmällä vauvalla todetiin häiriötä napanuoranvirtauksessa ja hän liikkui huononlaisesti. Minut otettiin saman tien osastolle seurantaan, josta pääsin tänään kotiin. Seuranta-aikana molemmilla lapsilla oli virtaukset kunnossa ja myös hiljaisempi lapsi liikkui oikein hyvin, jopa niin hyvin, että eilen hän oli kääntynyt perätilata päätilaan ja tänään hän oli taas palannut takaisin perätilaan hyvin mahtuu näköjään vielä kääntyilemään kohdussa.

Menen maanantaina takaisin osastolle ultraan ja lapsilta ajetaan sydänkäyrät.

Huh huh tätä.

Nyt alkaa olla taas henkinen sietokyky jonkinlaisilla uusilla tasoilla. Toisen vauvan vatsanympärys ei ollut viime viikon ultran mukaan kasvanut kahteen viikkoon ollenkaan. Kävin seuraavana päivänä päivystyksessä, jotta sain eri lääkärin mittauksen vatsanympäryksestä ja ei se liiemmin ole kasvanut ellei sitten edellinen mittaaja ole mitannut todella reilusti väärin yläkanttiin. Pelkään taas niin kovasti lasten hengen puolesta, että välillä tuntuu, jotta henki pysähtyy.

Tänään kävin tilaamassa Toivon haudalle kukka-asetelman. Ensi viikolla on Toivon kuolinpäivä. Siitä on jo kaksi vuotta ja kuitenkin vasta.

Synnytys on viimeistään 3 viikon kuluttua, mutta minusta tuntuu nyt, että siihen on liian pitkä aika pysyäkseni järjissäni.

Tänään vietetään valtakunnallista kaksostenpäivää. Mietin illalla ennen nukkumaan menoa, millaisen aseman tämä päivä tulee ottamaan tulevaisuudessa meidän perheessä. En löytänyt minkäänlaista vastausta. Kaikki lapsemme ovat kaksosia, mutta päivä on hyvin ristiriitainen. Päällimmäisenä nousi pintaan ajatus, että kunhan Valo kasvaa niin mukautamme toimintamme hänen suhtautumisensa mukaiseksi kaksosten päivän suhteen. Osallistummeko kenties joihinkin kaksosten päivän tapahtumiin? Puhummeko päivästä ja jos puhumme niin miten vai pyrimmekö vain sivuuttamaan päivän ikään kuin sitä ei olisikaan? Kaikki vaihtoehdot tuntuvat jotenkin vääriltä.

Raskaus on edennyt hyvin, mutta pelosta en pääse eroon, se tuntuu taas kasvattavan voimaansa, mitä pidemmälle raskaus etenee.

Olen viime päivinä miettinyt meidän tulevia perhekuvia, sillä oletuksella, että nämä kaksi syntyvät ja pysyvät elossa. Meitä kun pitäisi olla kolme paria: äiti & isä, nämä pienet pojat ja Valo & Toivo. En tiedä, miltä loppujen lopuksi tuntuu nähdä ensimmäinen perhekuva pienten poikien syntymän jälkeen, mutta juuri nyt se tuntuu ajatuksena kovin surulliselta. On niin ilmeistä, että kuvasta puuttuu yksi.

Minusta oli viime sunnuntaina paikallislehden sunnuntai-liitteessä sivunkokoinen juttu. Juttu käsitteli raskauksiani.

Meillä lensi eilen lintu keittiössä, mutta sen näki ainostaan Valo. Hän seurasi katseella ja osoitti sormella sanoen samalla “lintu”. Me muut emme lintua nähneet. Joululintu kävi tervehtimässä Valoa.

“En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta,
Olen pieni veljesi, tulin taivahasta.
Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhällen,
Pieni sai sun veljesi enkeleitten maasta.”

- Ote Varpunen Jouluaamuna laulusta -

Kävin eilen viemässä joulupuuhun joululahjan. Joulupuuhun viedyt lahjat jaetaan köyhien perheiden lapsille. Pakettiin kirjoitetaan tuleeko lahja pojalle vai tytölle ja minkä ikäiselle lapselle se tulee. Annamme lahjan Valon ikäiselle poikalapselle, joten kirjoitin pakettilappuun: “Poika 1,5 vuotta”. Kyyneleet nousi pintaan ja juuri ja juuri pystyin hillitsemään itkuun purskahtamisen. Toivon lahjan saa joku tuntematon pieni poika. Hän pääsee leikkimään Valon valitsemalla nuppipalapelillä.

Me viemme Toivon haudalle jouluksi kuusikranssin ja posliinienkelin.